Muistan, että näin tässä jotain todella erikoista, kun otin kuvan, mutta sitä en muista, että mitä näin.

Tätä kuvaa ottaeessa olin todella skeptinen, että  tajuaako tästä että muurin reunalla on lasinpaloja. Kertakäyttökamera kuitenkin yllätti ja kuva onnistui. Karkotetaanko lasinpaloilla lintuja vai ihmisä, vai ovatko ne vain koristeina?

New Orleansissa kaikki isot tiet on rakennettu pylväiden varaan. Niiden alle jää joututilaa, jota välillä käytetään parkkipaikkoina, välillä paraateihin ja välillä kodittomat pystyttävät telttansa sinne. Nämä pahamaineiset alueet viehättivät hyödyttömydellään. Keskellä kaupunkia sijaitsee, kaikille vapaata, täysin sunnittelematonta aluetta satojen neliöiden verran.

Vaikka Yhdysvallat ovat autoilijan paratiisi, oli New Orleansissa paremmat ja kattavammat pyörätiet kuin Tampereella. Kaikkialle, paitsi joen toiselle puolelle, pääsi pyöräilemällä. Tämän takia yllätyinkin, kun selvisi että joen yli menevä silta on vain autoille...tämä selvisi, kun ihastelin sillalta New Orleansin ylle kauniisti laskevaa aurinkoa, ja poliisisetä ja -täti tulivat häiritsemään kaunista hetkeäni.
Ei niin kaunis hetki oli, kun ajoin kerran pimeänä sateisena iltana kotiin natisevalla pyörälläni ja näin toisella puolella katua maassa makaavan miehen ja parin metrin päässä odottelevan näköiset poliisit. Myohemmin luin lehdestä, että pyöräilijä oli jäänyt auton alle ja kuollut heti. New Orleansissa on tapana viedä valkoinen pyörä onnettuuspaikoille, joissa on kuollut pyöräilijä. Tässä on tuon ohiajamani onnettomuuden muistoksi viety pyörä.

En tiedä, oliko kirkon seinällä roikkuva Jeesus(?) peitetty mustalla kankalla vain suojatakseen patsasta, mutta paljon uhkaavampi se oli näin

Lopuksi ilosempiin tunnelmiin. En ihan koko kahta kuukautta pyöräillyt yksin ympäri kaupunkia  vaan välillä tutustuin jopa uusiin ihmisiin. Jos menette New Orleansiin, poiketkaa cafe Florassa. Hyvää ruokaa, kiva tunnelma ja sieltä löytää loistavaa seuraa aina ja suloisen oranssin kissan. Sinnen voi mennä päivällä tekemään töitä ja illalla soittamaan pianoa ja tanssimaan.

Vaikka kertakäyttökameralla sain lähes kaiken haluamani taltioitua, niin ihan kaikkeen tuo rakas kamera ei taivu. Kerran pihaportissa loikoili sisilisko ja yritin ottaa siitä kuvan. Zoomasin kuvaa ja lisäsin kontrasti. Nyt näkee että, jotain vihreää portissa on, mut voisi tuo olla myös tuulen mukana tullut oljenkorsi.

Kovin Big Chief on se, jonka puku on kaunein. Miehet siis kilpailevat siitä, kuka osaa ommella kauneimman höyhenpuvun.

Mutta ei tämä ole vain miesten juttu, naisetkin saavat pukeutua. Huhujen mukaan jokaisen miehen puvun takan on käsistään kätevä nainen, mutta tätä ei tietenkään yksikään itseään kunnioittava Mardi Gras intiaani myönnä.

Pukeutuminen aloitetaan nuorena.

Isä ohjeistaa poikaa, kuinka sarvella lävistetään ohikulkija.

New Orleansilaiset lapset oppivat heittämään helmikoruja liikkuvasta autosta varmaan ennen kuin oppivat kävelemään. Olin yllättynyt, että sain kertakäyttökameralla taltioitua pari sekuntia ilmassa lentävät helmikorun.

Maistoimme paikallista herkkua, snow ballia eli jäämurskaa johon kaadetaan kirkkaan väristä makusiirappia. Luulin raikkaaksi kesäherkuksi, mutta oli kymmenen kertaa ällöttävämpi ja makeampi kuin hattara.

Löysimme hautausmaan, jossa liikkuu todistetusti voimakkaita henkiolentoja. Tukevasta asennosta otettu kuva näyttää kovin tärähtäneeltä.

En tiedä mitä muut kuvaavat, mutta tämä herra oli paras tanssimaan.

Sanoin kaikille New Orleansissa, että seuraavaksi matkustan San Fransiscoon katsomaa Pridea. New Orleans vei kuitenki niin sydämen, että haluaisin vain palata sinne. Ehkä pitää tehdä road trip San Fransisco - New Orleans.

Tässä on Profondo Azurro ja kuuluisan voodoo-kuningatar Marie Laveaun tyttären hauta. Kävin itse kuningattarenkin haudalla, mutta se oli ruma eikä ollenkaan kuvauksellinen. Sitä paitsi tyttären nimi oli myös Marie Laveau ja hän toimi myös voodoo-kuningattarena.

Odotin ystävääni Katieä kuuluisalla Congo Squarella. Viereisellä penkillä istui mie, joka soitti poikkihuilua omaksi ilosi puun alla piilossa. Hänestä en valitettavasti saanut kuvaa.

Tädin kesämökillä on kiva ranta. Tarkkasilmäiset bongaavat kuvasta delfiinin.

Suku kokoontui yhdessä odottamaan auringonousua.

Lopulta aurinko nousi harmillisesti utuisen pilviverho taakse.

Rannalla oli niin paljon simpukoita, että kertakäyttökameraki häkeltyi, eikä kyennyt tarkentamaan.

Kolmen kuukauden jälkeen ei enää pysty muistamaan mistä paraatista mikäkin kuva on, mutta sen muistan kuinka yllättynyt olin nähdessäni soittajien keskellä nuoren blondin tytön.

Hot 8 Brass Bandin keikka.

Partapuut on mun lemppareita. Niitä on kovasti ikävä.

Shot, shot, shot, shot shot...Saint Anna's kirkon aitaan on kaiverrettu vuodesta 2007 lähtien kaikkien katuväkivaltaan kuolleiden henkilöiden nimet, iät ja kuolintapa.

Tämä vuoden uhrit olivat vasta tussitaululla.

New Orleansilaiset eivät tosiaan arkaile värien suhteen taloja maalatessa. Nämä eivät olleet poikkeus, vaan täydellinen esimerkki New Orleansilaisten värien käytöstä talojen ulkoseinissä.

Lopuksi pakolliset selfiet, että olin oikeasti itse paikalla. Ensimmäinen Charlestonin lentokentältä, joka oli kovin pieni ja minulla oli kovin tylsää.

Tein pyöräretken järvelle Profondo Azurron kanssa. Oli kuuma ja olisin halunnut mennä uimaan, mutta vedessä lillui paljon roskia ja KissaLeidi oli varoitellut vaarallisista virroista, jotka kaappaavat joka vuosi rohkeita uimareita. Tänään luin uutisen, että New Orleansissa oli hukkunut kaksi nuorta miestä, jotka olivat seilanneet kumiveneillä jokea pitkin. Kummallakaan ei ollut pelastusliiviä eikä kumpikaan osannut uida.

"Do you know any female musicians?"
"What? You are looking lesbian bar?"
"No...do you know any female musicians?
"What, do I know any famous musicians?"
"No, FEMALE"
"Aah, mhh, not many. There was female singer here today"

Lähdimme pettyneinä kotiin, mutta päätimme ettemme luovuta. Katien ystävä James soitta Hot 8 Brass Bandissa, joten heidän keikan väliajalla yritin udella häneltä naismuusikoita. Hän osasi nimetä yhden. Sanoi toki, etteivät muusikot New Orleansissa välitä mitä sukupuolta olet, kunhan olet todella hyvä. "But girls are always playing some flute, and nobody wanna hear flute, I mean here in Nola you must play horn". Kerroin, että näin paljon tyttöjä soittamassa kaikkia eri vaskipuhaltimia koulujen brass bandeissa, mutta James ei osannut sanoa, miksi näistä nuorista pojat päätyvät muusikoiksi ja tytöt eivät.

Kaksi eurooppalaista feministiä ei kuitenkaan helpolla luovuta. Huiluopettajani, joka on siis miessaksofonisti, osasi nimetä yhden saksofonia soittavan naisen. Olimme onnekkaita ja hänellä oli keikka eilen Frenchmen Streetillä, mutta omien aikataulujemme takia, ehdimme paikalla vasta kun hän oli juuri lopettanut keikan. Menin juttelemaan hänelle, kerroin kuinka etsimme naismuusikoita ja kysyin osaisiko hän nimetä sellaisia. Sain häneltä viisi nimeä. Googletimme nuo nimet, jotta saisimme selville keikkaileeko kukaan heistä sinä iltana. Tulokset jäivät laihoiksi ja totesimme että meidän on vain taas käveltävä Frenchmen Streetiä edes takas ja toivoa parasta. Kävelimme punaista valoa hohtavan baarin ohi ja Katien ystävä Carley kysyi mitä tuolla on. Katie sanoi, että se on japanilainen ravintola, eikä siellä ole livemusiikkia. Me Carleyn kanssa väitimme kuitenkin, että sieltä kuuluu livemuusiikkia, joten päätimme mennä sisään. (Ainoa Frenchmen Streetin baari, jolla ei ole ikkunoita, joiden läpi näkisi ja kuulisi bändin.) Astuimme tähän mystiseen japanilaiseen ravintolaan sisään, joka pyörittää luupilla Miyasakin leffoja tiiliseinälle heijastettuna. Baarin sisäänastuessa kulkee suoraan bändin läpi. Ravintola on pieni, eikä siellä ole lavaa, joten ovensuun nurkkaukset toimivat bändin lavana. Ja mitä löydämmekään tästä baarista!!! Haruka Kikuchin. Naisen joka soittaa vetopasuunaa. Selviää myös, että hän on yksi niistä nimistä, joita yritimme tuloksetta googlettaa. Harukalla on myös pieni fanijoukko baarissa. Hieman humalainen mies tulee selittämään meille, kuinka oli kuullut Harukaa aikasemmin illalla, jossain toisessa baarissa, ja oli niin tykästynyt hänen soittoon, että olivat kaverinsa kanssa seuranneet häntä tähän japanilaiseen ravintolaan kuulemaan lisää. Baarissa ei meidän ja heidän lisäksi pahemmin muita ollutkaan. Oikein hyvän ja tunnelmallisen keikan jälkeen menin juttelemaan Harukalle. Hän kertoi tulleensa Tokiosta New Orleansiin vasta kolme kuukautta sitten, mutta soittaa tänään legendaarisen Kermit Ruffinsin kanssa. Suomalainen ja britti etsivät New Orleansissa naismuusikoita, ja he löytävät japanilaisen vetopasunaa soittavan naisen, joka soitta legendaarisen New Orleansilaisen turmpetisti Kermit Ruffinsin kanssa, on niin loistava päätös tarinalle, että voin huomenna tyytyväisin mielin lähteä kohti Suomea.

Tässä video jossa Haruka soittaa bändinsä kanssa perinteistä jazzia Tokion kaduilla.

https://www.youtube.com/watch?v=YmArRzT2C14

Lauantaina käyskentelin huolettomana ystäväni Katien kanssa ympäri kaupunkia, miettien mistä näkisi parhaiten auringonlaskun. Yhtäkkiä tajusin, että on lauantai-ilta ja olin täysin unohtanut työvuoroni. Onneksi kello oli vasta kuusi ja minulla oli vielä puoli tuntia aikaa kiiruhtaa museolle. Mailissa oli pyydetty, että pukeutuisin kokomustaan, mutta minulla ei enää ollut aikaa käydä kotona, joten saavuin paikalle värikkäänraidallisessa mekossa. Museolla oli sinä iltana The Intergalactic Nemesis show, jossa heijastettiin sarjakuvaruutuja kankaalle, näyttelijät esittivät repliikit, pianisti loihti musiikin ja foleyartisti teki kaikki äänieffektit. Minun työni oli myydä sarjakuvien fanitavaraa ennen ja jälkeen esityksen. Sarjakuva ei ollut minun makuun, mutta itse esitysmuoto oli mielenkiintoinen. Livesäestetty, foulattu ja näytelty sarjakuva, on ideana sellainen, että mieluusti näkisin sitä uudelleen, jostain toisesta sarjakuvasta. Esityksen jälkeen myytyäni parisenkymmentä t-paitaa ja sarjakuvaa olin suorittanut työvuoroni. Nyt voin siis sanoa, etten suinkaan mikään lomaileva turisti ole. 

p.s. Lower 9th Living Museumissa opin, että jos Katrinan jälkeen kaikki ympäri maailmaa tulleet vapaaehtoistyöntekijät olisivat jättäneet tulematta New Orleansiin, ja lähettäneet matkalippuihin&asumiseen kuluneet rahat suoraan asukkaille, jotka olisivat palkanneet ammattilasia työhön, niin talot olisi jälleenrakennettu kolme kertaa nopeammin.

Tässä joitain kuvia, joita cd:iltä lopulta löytyi.

Yölliset karnevaalikuvat ovat aina niin mystisiä, että tiedä sitten onko omia vai jonku muun turistin ottamia. Lempparini on tämä tulta syöksevä hevonen.

Tämä näyttää painajaiskohtaukselta.

Tykkään kuvan tunnelmasta, vaikka en yhtään tiedä mitä siinä tapahtuu. Tai ehkä juuri siksi.

Myös Walgreens on päätynyt sattumalta valokuvaan.

Kävin katsoma pientä sirkusesitystä RedHousessa. Hippien valtaama talo radanvarrella, jonne menään sisälle pilkkopimeän sisäpihan kautta.

Jotkut paraatit olivat sentään päiväsaikaa, kuten tämä Rice&Beans. Kaikki asusteet ovat koristeltu pavuilla ja riisinjyvillä.

Sitten oli paraati, jossa osallistujat vetivät miniatyyrisiä vaunuja.  Nämä valokuvat Walgreens päätti kompata uusiksi.

Kertakäyttökameralla kuvaaminen on kuin joulu. Innoissaan avaan jokaisen paketin, joskus siellä on juuri toivottu lahja, joskus vielä parempi yllätyslahja tai sitten jokin suuri pettymys, jonka nähdessä pitää vääntää väkinäinen hymy ja sanoa kiitos.

Olen nimennyt uuden vuokranantajan KoiraLeidiksi. Hänella on kaksi koiraa ja yksi kissa. Toinen koirista on todella pieni, joten aina kun olen vuokranantajaan törmännyt pihalla, kadulla tai ovella, niin hän pitänyt tätä pikkuruista koiraansa sylissä. Olen miettinyt että osaakohan tämä poloinen koira siis ollenkaan kävellä.

Vaikka Mardi Gras on ohi ja on paaston aika, niin se ei tarkoita että paraatit olisivat ohi. Huomenna on taas paraati, joka menee tästä ihan vierestä. Se on Keep-N-It Real 10th Anniversary Second Line Parade. Second line paraatit ovat aina sunnuntaisin keskellä päivää. Ennen ne saattoivat kestää yöhön asti kunnes kaupunki rajoitti niiden kestoksi vain neljä tuntia. Jos oisin tuubansoittaja, olisin iloinen tästä kaupungin päätöksestä En ymmärrä miten paikalliset muusikot pystyvät soittamaan ja kulkemaan kahdeksan tuntia paahtavan auringon alla. Viime vuonna tässä paraatissa soitti Hot 8 Brass Band, jonka olen jo onnekkaasti nähnyt täällä kahdesti.

Juon cappuccinoa ja päivitän blogia hipsterikahvilassa...

Muuttopäivän kunniaksi kuva suoalueesta, josta sypressit muuttivat 60-luvulla suolaveden takia pois. Katrinan jälkeen on ryhdytty vihdoin toimiin, jotta suoalue saataisiin taas makeanveden valtaamaksi ja sypressit muuttaisivat takaisin.

Jatka huilutunneilla käymistä Lower 9th Wardissa, joten joudun jatkossakin vielä ylittämään tämän rautahirviön.

P.S. Edelliseen kirjoitukseen lisäyksenä, viimeksi oli ollut näin kylmä Mardi Gras -päivä vuonna 1899.